Neige

Tykkään runollisen dystooppisista romaaneista joissa ei selitetä turhia. Tai edes keskeisiä asioita. Anna Kavanin Ice (1967) oli heräteostos Kaisaniemen Rosebudista. Selailin nättejä klassikkopainoksia ja tein valintani sivuilla vilahtavien lauseenpätkien perusteella. Joku nimetön minäkertoja harhailee lumimyrskyssä ja näkee näkyjä? Ei turhaa dialogia, vaan epämääräinen painajaismainen tunnelma? Maailmanloppu lähestyy? Myyty!

Ice on synkkä anti-eepos toksisista sukupuolirooleista, ydinsodasta ja ilmastonmuutoksesta. Päähenkilöillä tai tapahtumapaikolla ei ole nimiä ja on epäselvää ovatko he edes erillisiä yksilöitä. Minäkertoja myöntää auliisti jo toisella sivulla: "Reality had always been something of an unknown quantity to me." Lukija ei voi väittää etteikö häntä olisi varoitettu! Tunsin itseni heti tervetulleeksi.

This book is about the main character, a woman, constantly referred to as "the girl" and a third person, "the warden". We don't learn their names. It is not a heartwarming story, but very captivating, about life in a world at war, altered by climate change entering an ice age. There are some hints in the book that it could be some kind of nuclear winter.

The story is unsettling, sometimes hallucinogenic, weird. And a total must-read !